Oma koulu elää aina

Hakkilan kansakoulun lakkauttamisesta on kohta 40 vuotta. Silti koulun
kuolemasta puhuminen on väärä ilmaisu. Hakkilan koulu jatkaa elämäänsä
koulua käyneiden ja siellä opettajina työtä tehneiden muistoissa, vaikka ei
enää toimikaan.

Viimeiset ensimmäisen luokan oppilaat kävivät koulua 1970-luvun alussa,
sillä lopettamispäätöksen jälkeen koulua tarvittiin vielä tilapulaa
kärsineen Laukeelan koulun sivutoimipisteenä. Nuorimmatkin Hakkilan
koululaiset alkavat lähestyä 50 vuoden ikää.

Vuosien karttumiseen liittyy tarve muistella menneitä tapahtumia,
erityisesti sellaisia, joilla on ollut vaikutusta omaan kehitykseen.
Kansakoulussa on opittu koko elämän kannalta tärkeät perustaidot lukeminen,
kirjoittaminen ja laskeminen. Ne on Suomessa aina osattu opettaa ja opittu.
Eteläisessä Euroopassa tapaa edelleen keski-ikäisiä, jotka eivät osaa lukea
eivätkä laskea.

Juuri sellaiset kansakoulut kuin oma Hakkilan koulumme ovat luoneet perustan
suomalaiselle tietoyhteiskunnalle. Opettajat ovat pitäneet kunnia-asiana
opin perillemenoa, vaikka koululaiset eivät aina ole ymmärtäneet, miksi
opetettava asia on tärkeä. Tiedän kokemuksesta.

Osasin lukea alakouluun tullessani syksyllä 1961. Muistan, miten vaikealta
tuntui, kun Maila Ojanen ryhtyi ensimmäiseksi opettamaan tavaamista. Se oli
mielestäni täysin tarpeetonta.
Jälkikäteen voin toivoa, etten ilmoittanut kantaani tavaamisen turhuudesta
Mailalle tarpeettoman äänekkäästi enkä häirinnyt liikaa muiden työrauhaa.

Vaikka tavaamisen merkitys lukemisen ja kirjoittamisen perustana Mailan
opissa kirkastuikin, kaunokirjoitus osoittautui paljon lukemista
vaikeammaksi. Muutama vuosi sitten löytyneet kirjoitusvihot ovat
epätoivoista tuherrusta.

Mailan äitiyslomasijaisen Terttu Ventälän kanssa lauloimme "Täti Monikaa".
Vasta myöhemmin tuli ymmärrys siitä, että laulaminen vaatii myös lauluääntä
ei pelkästään ääntä, jota on aina riittänyt. Kirkkaaseen puheääneen liittyy
myös ensimmäinen koulumuistoni. Sitä kotona on kerrottu pitkään.

Serkkuni Jarmo oli jo lopettanut koulun enkä minä ollut vielä aloittanut.
Niinpä Pekka Carlander pyysi Väinö Kuorsalon kuusijuhlan joulupukiksi.
Tavoitteena oli varmistaa, ettei kukaan tunnistaisi isäänsä väärässä
roolissa, sillä ennen televisioita joulupukkikin otettiin todesta. Kun
etukäteen pelottanut joulupukki sitten ilmaantui juhlaan, ilahduin
riemunkiljaisuun: "Eno!"

Ympäristöoppi ja askartelu tuntuvat nyt suorastaan edistykselliseltä
oppiaineen nimeltä, mutta mitä ympäristöopissa opetettiin? Askartelusta
muistan kauniinväriset silkkipaperit, joita leikatessa kädet hikosivat ja
värit haalistuivat.

Osa koulumuistoja on sellaisia, että aikuiset ovat ne "pilanneet". Ehkä
juuri siksi ne ovat jääneet mieleen. Käytimme kerran kotimatkaan Paavilaisen
Maijan kanssa ilmeisesti enemmän aikaa kuin varsinaiseen koulupäivään.
Kaivoimme pitkiä tunneleita Lellan tien korkeisiin aurauskinoksiin ja
leikimme lumessa antaumuksella. Kun vihdoin selvisin märkänä ja jo
palelevana pimenevässä illassa kotiin, oli mahdotonta ymmärtää, miksi
vastaanotto oli niin tyly...

Vaikka muistot ovat yhteisiä, ne ovat myös yksilöllisiä. Miten Maija muistaa
matkan ja muistaako hän sitä lainkaan, on jo toinen tarina.

Mutta mihin aikaan koulupäivät alkoivat, jos tunnit loppuivat heti
iltapäivän alussa? Kahdeksalta vaiko yhdeksältä? Miettiminen nostaa esiin
kuvan sadoista pienistä lapsista, jotka ovat lähteneet Hakkilan kouluun sen
alkuvuosina aina kävellen mutta myöhemmin myös pyörällä useiden kilometrien
matkan takaa. Myös pimeässä aamussa, sateessa ja kovassa pakkasessa. Kuka
suostuisi enää moiseen edes aikuisena?

Me olemme olleet reippaita ja rohkeita lapsia. Se on ollut hyvä pohja
rakentaa. Meitä oli onneksi myös paljon. Koulutielle löytyi aina hyvää
seuraa niin, että se saattoi olla päivän varsinainen kohokohta!

Anne Kuorsalo